Sunnuntai yö n. klo. 04, Ruoholahdessa jossain, pitkän kävelymatkan jälkeen lysähdän jollekkin sillalle ja lasken kasvot käsien varaan, en jaksa enää. On jollain surullisella tavalla niin kaunista, vesi näyttää katulamppujen valossa niin tummalta ja kutsuvalta, ei ketään missään. Tunnen kuinka minusta katoaa joku voima, joka pitää kasassa, jäljellä enää tyhjä epätoivoista itkua itkevä kasa, joka ei halua enää nousta. Tuijotan vettä, itken ja mietin kuinka vapauttavaa se olisikaan, vain hypätä veden syliin. Niin helppoa. Silmät tuntuu niin tyhjiltä, vain täynnä itkua, joka ei kuitenkaan auta. En osaa sanoa kuinka kauan siinä olin, ajantaju katosi jossain vaiheessa. Olin niin väsynyt, fyysisesti ja henkisesti, halusin vain nukahtaa ja levätä. Kävin pitkästä aikaa pohjalla, mutta pääsin ylös. Nyt on keskiviikko ja tunnen jo toivon kipinää. Maanantaista en muista mitään, tiistaina hyvä ystävä tuli käymään ja murruin heti kun piti alkaa puhumaan, mutta puhuminen auttoi. Tiistaina voimat oli täysin lopussa, en ollut syönyt moneen päivään, koska en vain jaksanut tehdä mitään, eikä rahaakaan ollut. Tänään heräsin hyvissä ajoin ja nousin jopa sängystä, kävin suihkussa ja kaupassa ostamassa maitoa. Tein myös työhakemuksia, soitin äidille ja isälle, suunnittelin. Suunnittelemaan kun pystyy, on jo pitkällä. Olen pirteämpi ja tunnen, että kaikki järjestyy vaikka en ole vielä täysin oma itseni. Tiedän ja toivon, että pystyn taas olemaan iloinen ja puhelias itseni. Tarvitsen vain vielä vähän aikaa.