Luulin jo käsitelleeni tämän asian, mutta se tyttö ei jätä mua rauhaan, se kerta toisensa jälkeen tekee musta hermoraunion läsnäolollaan. Mä olen vain murto-osa itsestäni ja mun koko maailma järkkyy kun kävelet ohitseni. Jos vain voisin, mä huutaisin sun nimeä, huutaisin niin kauan kunnes kuulet ja tulet mun luo. Mä kertoisin mitä sä teet mulle ja pyytäisin jäämään, kerrankin jäämään. Ei sittenkään. Mä pyytäisin sua menemään niin kauas etten susta koskaan enään kuulisi. Sanoisin, älä tule takaisin, äläkä koskaan anna mun nähdä sua enään, koska tiedän ettet koskaan olisi vain mun. Kun kohtaan viimein sen päivän, että sä et enään tee mulle, niin kuin myrsky tekee merellä, mä olen täysi ja voin viimein hengähtää. Ennen sitä sä kummittelet mun ajatuksieni pahimpana kirouksena. Mene pois mä pyydän.

Mä en ole tämä ihminen, joka ei pysty keräämään itseään. Mä en ole näin heikko. En suostu tuntemaan näin. Lopeta. Lopeta.

Sä olet mun elämäni suurin mysteeri, jota haluaisin ymmärtää. Haluaisin tutkia sua. Päästä sun pään sisään ja etsiä vastauksia.

Miksi en voi olla se, jolle avaat sun sydämen, jonka päästät lähelle?

Miksi et jätä mua rauhaan?