Mä vihdoin tajusin mikä mun kenkää puristaa. Tampere. Vaikka kuinka paljon rakastan kotikaupunkiani, on se jo pikkuhiljaa viemässä musta loputkin mehut. Mä en vaan saa tästä paikasta enää mitään irti. Kun kerran lähtee pois, ei parane enään palata, sanoi kerran yksi viisas ystävä. Kotikaupunki on aina kotikaupunki, mutta ei siellä asua voi. Kyllä, muutin juuri uuteen kämppään, eikä kämpässä ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta väärä kaupunki. Olempa siis päättänyt seuraavanlaisesti: talveksi tekemään rakastamaani työtä; oppaaksi Lappiin, keväällä jatkan hieman aikuislukiota, ehkäpä venäjänkielen osalta ja joko ennen tai jälkeen kesän muutan pk-seudulle toiv opiskelemaan. Ei, en ole täysin heivannut armeija suunnitelmaani, mutta se saattaa hieman lykkääntyä. Siinä mulla hieman suunnitelmaa, oli pakko kirjottaa ja samalla selventää asiaa itsellenikin.

Olen semmosen asian tässä syksyn aikana huomannut, että ARKI on vastenmielinen asia. Sama vaikutus sanalla VAKITUINEN. Olen kyllästyvää sorttia ja tuntuu etten jaksa samaa asiaa kovinkaan pitkään. Muutin Hämeenlinnasta takaisin Tampereelle ennen kesää ja vaihtaisin mielelläni jo kaupunkia. Muutin uuteen kämppään noin 2 kk sitten ja mietin jo mihin muutan seuraavaksi. Kirjoitin viime viikolla työsopimuksen ja etsin jo uutta työpaikkaa. Missään vaiheessa en ole ajatellut pysyväni samassa paikassa kovin pitkää aikaa. Kokonaiset kolme päivää samalla rutiinilla tuntuvat valovuosilta ja vievät minusta kaiken elämänilon. Elän viikonloppuja varten ja olen heti maanantaina niin masentunut, että pidän elämääni täysin hyödyttömänä ja tylsänä. Tämä ei tosin suinkaan tarkoita sitä, että olisin mielummin kännissä kaikki viikonpäivät enkä vain pe ja la. Pidän vaan siitä tunteesta mikä alkaa heti perjantain koittaessa, että ei ole pakko tehdä yhtään mitään, eikä tarvitse stressata, että nyt pitäisi olla siellä ja täällä ja ehdinkö varmasti. Eikä tämä tarkoita sitäkään, että lojuisin mielummin kaikki viikonpäivät sohvanpohjalla enkä tekisi mitään. Se tarkoittaa sitä, että rakastan sitä tunnetta kun saan itse päättää, että mihin menen, milloin menen, kenen kanssa ja mitä teen. Alan pikkuhiljaa kallistua yrittäjyyden kannalle, sillä se on ainoa työskentelyn muoto, missä saa itse päättää. En vaan osaa työskennellä jollekkin. Sama ongelma kuin muillakin perheenjäsenillä. Mutta ideanahan siis oli, että en kestä kahta samanlaista päivää, en vaan kestä. On uskomattoman masentavaa ajatella, että huomenna sama rundi uusiks. Herätys, aamupala, töihin yhdeksään, 7h samaa paskaa, klo 4 kotio, vaatteiden vaihto, pyörä alle ja kouluun, koulun jälk kotiin ja nukkumaan. Tuli oksennus suuhun. Mä en halua elää tämmöstä elämää, en halua! Ja mulla on oikeus päättää miten elän. Elämä on sitä mitä teet siitä. Jos mä haluan lähtee munkiks Tiibettiin niin mä saan lähteä! Mikään ei velvoita mua jäämään yhtään mihinkään.

THATS THE WAY THE COOKIE CRUMBLES