Kuka mä oikeastaan olen? En enää muista. Tiesen sen varsin hyvin vielä pari kuukautta sitten, nyt olen hukassa. Mä olen valehdellut itselleni ja kaikille muillekkin, en ole mitä luulin ja väitin. Sekaisin ja hukassa. Ihastuin suhun heti kun näin sut ekan kerran, tajuan sen nyt. Pidän susta kokoajan enemmän. Tiedän, että pidät musta myös, koska olet sanonut sen monta kertaa, joka kerta olen kavahtanut, koska pelkään miten ne sanat vaikuttaa muhun. En tahdo tuntea näin, koska se hämmentää mua ja tekee musta valehtelijan, kaksinaamaisen ja takinkääntäjän. Sä olet kaikkea sitä mitä en etsi naisessa, olet vastoin kaikkea sitä minkä puolesta taistelin, et ole se ihminen kenen kanssa itseni näin, et ole se tyttö kenet halusin tehdä onnelliseksi, sun edessäs tunnen itseni pieneksi, kun haluaisin olla isompi, sun kanssasi tunnen itseni heikoksi, kun mun pitäisi olla vahvempi, olen taas pieni tyttö, kun sä olet lähellä, annan sun viedä, vaikka mä tahtoisin viedä, teet musta ihmisen kuka en halua olla, kaivat musta esiin puolia joita en halunnut minussa enää koskaan nähdä, haluan olla taas minä, mutta en enää pysty siihen kun katsot mua silmiin. Tämä on kaikki sun syytäs.
Uskottelin itselleni, että ollaan vaan ystäviä, mutta sitten se tapahtui, enkä edes halunnut estää sitä. Kadun sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla hymy nousee mun huulille kun muistan mitä sanoit. "Sä tunnut tosi hyvälle".

Mä olen mennyttä naista, mutta taistelen vastaan vielä hetken.